Ystävä jäi työttömäksi. Ja vielä oikein ikävällä tavalla. Se tavallinen stoori: uusi pomo haluaa omat miehet sisään ja vanhat ulos 'tuotannollistaloudellisista syistä'. Voi että ottaa minuakin päähän ja harmittaa hänen puolestaan. Ensishokista toivuttuaan ystävä on alkanut päivittämään CV:tä ja LinkedIn-profiilia ja bongailemaan työpaikkoja (joita ei tosin juuri ole) ja ideoimaan omia busineksiä. Toivo elää!
Huoli taloudesta tuppaa viemään häneltä yöunet. Yritin lohduttaa, ja luettelin hyviä puolia: saat ansiosidonnaista päivärahaa. Samalla voit keikkailla esim. Eezyn kautta, jos tulee sellainen tilaisuus. Talo on iso ja oma, vaikka velkaa on. Siinähän on kaksi sisäänkäyntiä ja kylppäriä, äkkiäkös keittiön rakentaa, ja puolet talosta voi laittaa vuokralle. Lapset ovat isoja ja pärjäävät. Ja aina voi myydä munuaisen (ja lasten munuaiset!) jenkeille. Kyllä se siitä!
Neuvoin ottamaan heti yhteyttä pankkiin, ja tekemään toistaiseksi uudenlaisen lainanmaksusuunnitelman. Joku oli neuvonut perustamaan toiminimen. Minä sanoin: älä ihmeessä hätiköi, menee työttömyysturva heti.
Paraskin neuvomaan ja lohduttelemaan. Ai mutta taidan ollakin! Usein keskusteluissa huomaan kuinka paljon oikeastaa tiedän asioista liittyen esim. velkaantumiseen, työttömyyteen, työhön ja yrittämiseen. Ja mitä empatiapuoleen tulee niin täältä pesee. En kyllä ole mikään hyvä sanoilla lohduttaja enkä kova halailijakaan. Juodaan kahvia tai käydään kirpparilla. Siinä tulee sitten ruodittua asioita. Ja naurettua.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti