Älypuhelin

Tajusin selitteleväni ystävälleni, miksi tarvitsen uusimman älypuhelimen: Minulla on luottamustehtäviä ja 'admin-hommia' ja kaikissa oma sähköpostiosoite, nettiin pitää päästä ja kaikki kalenterit pitää saada synkattua. Voin myös kuunnella internetradiota kuulokkeilla tai vuonna 1985 ostamieni stereoiden kautta (ei olla paljon elektoniikkaa ostettu tässä välillä!). Laitteella voin myös käyttää Skypeä, joka ei maksa mitään ekstraa kun on datapaketti ja wlan (aikaisemmalla 6 vuotta vanhalla työsuhdepuhelimella, joka veti kertakaikkiaan viimeisiään, jouduin soittamaan normaaleja puheluita, ja nehän aina tuppaavat venymään...) Laitteessa on myös loistava kamera, parempi kuin vanha pokkarini, joka vielä toimii, mutta on vain ajan kysymys milloin sekin kuukahtaa, jaa uuteen kameraan ei ole varaa. Ja kaikenlaisia hyödyllisiä sovelluksia tietysti on, kuten sport tracker, joka oikeasti lisää motivaaatiota ja hauskuutta liikuntaan (ja köyhänhän täytyy erityisesti huolehtia terveydestä).

Kaikki tuo pitää kyllä paikkansa, mutta sen lisäksi olen yksinkertaisesti poispilattu, koska aikoinaan työpaikassa oli uusimmat pelit ja vehkeet käytössä. Kuljen UFF:in kamppeissa ja tukka naapurin leikkaamana, äidin lahjoittamissa 'ei ihan mun tyylisissä' kumppareissa. Kyttään alennusruokia, luen kaverin vanhat naistenlehdet ja tihrustan vanhoilla silmälaseilla. Mutta älypuhelin pitää olla!

Itse asiassa, kun tarkemmin ajattelen, taitaa minussa olla jo ennen tuota työpaikkaa 'teknologiafriikkiyttä'. Olin aikoinaan suvusta, kaveripiiristä ja kollegoista  ensimmäinen, jolla oli kännykkä, 'näppärän kokoinen' NMT. En ollut juppi vaan pikemminkin hippi, joten ostostani hämmästeltiin avoimesti. Silloinkin selittelin hankintaani vuolaasti, kehuen sen tuomia uusia ulottuvuuksia elämään.  Ajoin ruosteisella Peugeotilla, asuin kimppakämpässä ja näytin variksenpelättimeltä. Mutta puhelin piti olla!

Keskivertoihminen puhuu seinälle

Miksi minua vieläkin potuttaa äärettömästi velkaneuvoja, joka teki vain työtään, ja lopulta pääsin järjestelyyn? No, minua potuttaa yleensäkin ihminen, jolle puhuminen on kuin seinälle puhuisi. Paitsi että se puhuu takaisin. Ei tosin reagoi varsinaisesti siihen mitä puhun, vaan tukeutuu jatkuvasti pykäliin ja jargoniin. Taidan olla vähän tyhmä, kun en ymmärrä sanoja, joiden merkitys on minulle tuntematon. 

Velkaneuvoja myös tuntui olettavan, että olen keskivertoihminen, joka elää keskivertoelämää. Eihän sellaista ole olemassakaan! Veikkaan, että varsinkin ylivelkaantuneet tuppaavat olemaan epäkeskivertoja, ottavat enemmän riskejä, ovat ylioptimistisia, hyväuskoisia, anteliaita, luottavaisia tms.

Ja oletetulla keskivertoihmisellä on keskivertopuoliso, eikä esimerkiksi ailahteleva boheemi, jolla ei ole mitään käsitystä rahankäytöstä. Keskivertopuoliso on terve mieleltään ja ruumiiltaan, raitis, työssäkäyvä ja säästäväinen, ja hoitaa oman osuutensa (50%) talouden menoista. Keskiveroihmisellä ja hänen keskivertopuolisollaan ei ole suuruudenhulluja hankkeita, erikoisia sukulaisia, riippuvuuksia eikä lapsuuden traumoja. Eivätkä he tarjoa baarissa drinkkejä tuntemattomille.

Jos?

Ajatella, jos tällainen olisi ollut olemassa silloin: https://www.velkajarjestely.fi/. Olisinko päässyt velkajärjestelyyn nopeammin? Olisiko maksuohjelman muutos sujunut kitkattomammin? Itselläni siis velkaneuvojan puheille pääsy kesti ensin 4 kk, ja hän ei edes ehdottanut velkajärjestelyä, vaan luetteli erilaisia mahdollisuuksia, joita jäin epätietoisena pähkäilemään muutamaksi kuukaudeksi. Vasta keskusteltuani velkajärjestelyn läpikäyneen ihmisen kanssa tajusin, että sehän olisi oikea ratkaisu minullekin.

Prepaid ja haikailua

Keksinpäs tilata pankista prepaid luottokortin! Monet asiat saa halvemmalla netistä tilaamalla, ja sehän ei aina onnistu verkkopankissa, ainakaan ulkomaisissa.

En muuten ole törmännyt vielä suunnattomiin vaikeuksiin luottotietojen puutteessa. Asunnon vuokraaminen olisi varmaan vaikeinta (nykyinen kämppä oli suvun hallussa). Joskus kokeilin vuokrata autoa, mutta hupsis: Ei ollutkaan mahdollista ilman luottokorttia. Ja puhelinoperaattorin vaihtaminen on osoittautunut mahdottomaksi, samoin kuin hotellin varaaminen ulkomailla. No, tosin tällä hetkellä teoreettista - ei ole vähään aikaan varaa matkustaa mihinkään. Jos matkustaisin, menisin todennäköisesti johonkin Airbnb - paikkaan.

Oikeastaa ainoa asia, minkä perään olen alkanut haikailemaan, on matkustaminen. Jossain vaiheessa matkustin yhtenään työn puolesta. Vieläpä kiinnostaviin paikkoihin ja monesti businessluokassa. Ei ole enää Finnair plus kultakorttia, kukaan ei maksa messumatkoja eikä istuskelua Diners-loungessa Köpiksen kentällä. Itsetarkoituksellisilla lomamatkoilla en itse asiassa ole ollut montakaan kertaa elämässä, aina on ollut jokin syy: Opintomatka, ystävän häät tai projekti.

Hmmm....pitäisiköhän yrittää kehittää joku ulkomaanprojekti? Tai voisin yrittää säästää pari sataa, ja mennä muutamaksi päiväksi ystävän luo Berliiniin. Ei huono idea!

Vain muutos on pysyvää

Maksuohjelman muutosta voi hakea jos maksukyky merkittävästi ja pysyvästi heikkenee. Maksukykyni heikkeni hieman tämän vuoden alussa, ja todennäköisesti tulee heikkenemään oleellisesti ensi vuoden alusta. Pahimmassa tapauksessa olen työmarkkinatuella tai peruspäivärahalla, ja siitähän ei paljon yli 400 euron kuukausieriä maksella. Toisaalta voi käydä niinkin, että keikkaa alkaa pukkaamaan niin että rahaa tulee ovista ja ikkunoista. (Hah!)

Käräjäoikeus ei taatusti tule innostumaan taas uudesta maksuohjelman muutoshakemuksesta. Yritin selittää aiemmalle velkaneuvojalle, että kun ansiosidonnaiseni loppuu, maksukykyni tulee taas heikkenemään, ja mitäs sitten? Hän oli sitä mieltä, että tulisin varmaan työllistymään, joten uusi ohjelma tehtiin tuon ansiosidonnaisen mukaan, koska se oli sen hetkinen tilanne.

Ajattelin olla hyvissä ajoin liikkeellä, kun nuo prosessit ovat niin pitkiä, ja otin yhteyttä uuden paikkakunnan velkaneuvojaan. Ja mitä ihmettä? Siellähän oli ihan järkevän oloinen ja kommunikaatiokykyinen mies! Sovittiin tapaamisaika toukokuulle. Toisaalta, on parasta varmaan tehdä uusi muutoshakemus vasta, jos tosiaan olen peruspäivärahalla, eikä muutaman satasen vuoksi.

Tarina jatkuu 3

Pääsimme yli kriisistä, ja mies tuli lopulta perässä maalle. Halvempien elinkustannusten ja uusien suunnitelmien myötä alkoi elämä vaikuttamaan valoisammalta. Pintaremontoitiin hieman, ja laitettiin taloa kivaksi. Jotain töitäkin ajoittain oli molemmilla. Kuitenkin velat menivät jatkuvasti ulosottoon, ja maksuohjelman muutos oli kesken. 

Kesällä 2012 tuli ratkaisu uudesta maksuohjelmasta. Kaksi vuotta oli mennyt siitä kun jäin työttömäksi. Maksuvarani oli laskettu ansiosidonnaisen päivärahan perusteella ( ja sitä oli enää jäljellä 5kk). Kuukausierien sijaan minun oli määrä maksaa kahdesti vuodessa n.2500€, ja jos minulla olisi enemmän tuloja, maksaisin tietysti lisäsuorituksia. Puolison tilanteen muutos ei tulisi enää vaikuttamaan laskettuun maksuvaraani. Uudessa maksuohjelmassa tosin edelleen laskettiin, että puoliso maksaa puolet kustannuksista (mikä ei ole todellisuutta).

Kahdesti vuodessa suoritettava maksu kuukausittaisen sijaan tuntui paremmalta, mutta ei olekaan niin helppoa laittaa jemmaan yli 400 euroa kuussa, kun aina tulee jotain yllätyksiä. Kuten lakimiehen lasku 700€. Tai tasauslasku sähköfirmasta. Tai auto hajoaa. Tai miehen lapsi tulee lomailemaan (kuinka ihmeessä lapsiperheet selviävät? Yksi teini-ikäinen syö ruokaa kolminkertaisen määrän aikuiseen verrattuna ja älyttömästi kaiken maailman naksuja ja tarvitsee hirveästi viihdykkeitä!).

Maksuohjelma alkoi taas alusta, eli laadittiin viideksi vuodeksi, koska en ollut voinut kahden vuoden aikana huolehtia velkojen maksusta alkuperäisen ohjelman mukaisesti. Ainakin osa oli mennyt jatkuvasti ulosottoon, mihinkähän ne rahat sitten päätyivät? Minusta tämä on hieman epäreilua, koska ilmoitin välittömästi tilanteeni muuttumisesta, ja muutosprosessi vei lopulta 2 vuotta minusta riippumattomista syistä. 

Nyt pitäisi maksaa tuo toinen vuosittainen erä. Ja penniäkään ei ole rahaa. 

Tarina jatkuu 2

Vuosi 2011 oli paitsi velkajärjestelyn myös kaikenlaisten yritysten,  tylsien hanttihommien ja parisuhdeongelmien aikaa. Ystävien, omien työviritelmien ja harrastusten avulla pysyin jotenkin tolkuissani. Yritin myös pitää huolta kunnosta ulkoilemalla ja joogaamalla. Lindorffin kuoria en avannut, mutta avasin pullon Malbecia. 

Tiedustelin velkaneuvojalta silloin tällöin, että olisiko mahdollista hakea sitä maksuohjelman muutosta. Hänen mielestään vuosi oli sellainen aika, jolloin työtilanteen (eli työttömyyden) voidaan katsoa olevan pitkäaikaista, eli vihdoin kesällä 2011 alettiin tekemään maksuohjelman muutosta ja käymään läpi tilannetta: tuloja, asumiskustannuksia jne. Avomieheni ei sopinut velkaneuvojan  ajatusmalliin, jossa ei ole olemassa ihmistä jolla ei ole vakituista työtä ja joka ei saa työttömyyspäivärahaa. Sille ei ollut mitään kohtaa kaavakkeessa.

Mies oli stressaantunut ja  käyttäytyi jatkuvalla syötöllä sietämättömästi purkaen turhautumisensa lähimpään ihmiseen eli minuun. Syytäkin oli: taloushuolet, ex tuli lankoja pitkin, pojalla oli ongelmia, äiti vanheni äkkiä, minä olin mahdoton ja vielä rumakin. Pinnani paloi alkuvuodesta 2012. Aivan rikkinäisenä häivyin maalle, missä oli tilaa, ystäviä ja sukulaisia, ja aurinko paistoi risukasaankin. 

Tarina jatkuu

Anteeksi hyvät lukijat, joita minulla toivottavasti on. On tylsää aloittaa blogi, ja sitten lopettaa kesken. Nyt kun olen henkisesti vahvempi, tarina jatkuu.

Siis kesällä 2010 olin sairaslomalla, jonka aikana työsuhteeni lopetettiin ilman irtisanomisaikaa. Syy ei liittynyt mitenkään siihen, miksi olin sairaslomalla, vaan johonkin mitä olin tehnyt, mikä on aivan oma kammottava tarinansa. Olin siis yht'äkkiä ilman työtä, ilman oikeutta työttömyysetuuksiin 'itseaiheutetusta' irtisanomisesta johtuen. 

Otin tietysti välittömästi yhteyttä velkaneuvojaan, koksa en missään tapauksessa enää pystyisi maksamaa yli tonnia kuussa. Velkaneuvoja neuvoi: 'Koita pitää nyt velkojat rauhallisena, tämähän on vain väliaikainen tilanne, kohta saat varmasti töitä'.

Vähän aikaa olin aivan lamaannuksissa, mutta syyskuussa erityisesti omalle alalleni räätälöidylle kuukauden kurssille, jossa käytiin läpi erilaisia tapoja työllistyä ja yrittäjyyteen liittyviä asioita. Kurssi oli oikeasti kiinnostava, ja antoi potkua mm. oman osaamisen markkinointiin, ja tutustuin siellä kiinnostaviin ihmisiin. Olin optimistinen. Päivitin CV:n  ryhdyin metsästämään töitä. 'Kyllähän minunlaiselle osaajalle töitä löytyy!', ajattelin.

Marraskuussa 2010 aloin kuitenkin olla aika heikossa hapessa. Mikään yhteydenotto ei ollut johtanut minkäänlaisiin neuvotteluihin mahdollisesta työstä. Olin ollut heinäkuun alusta ilman tuloja, ja miehen alkuvuodesta ulkomailla tienaamat rahat olivat loppu (ja hän oli taas työttömänä, mutta ei oikeutettu etuuksiin, koska oli ollut ulkomailla). Laskuja vino pino, ja molemmilla pinna kireällä. Positiivisuus oli koetuksella. 

Olin tosiaan yrittänyt pitää velkojia rauhallisina, mutta eivät oikein tahtoneet pysyä. Velat alkoivat mennä ulosottoon. Velkaneuvoja kysyi, että olenko hakenut töitä. Sanoin: 'Arvaa vain olenko'. Entä olenko ajatellut, että voisin tehdä vaikka keikkoja, jos ei löydy vakituista työtä? ' Voihan pelihousujen persereikä! Missä todellisuudessa se ihminen elää?', ajattelin. 

Menin sosiaalitoimistoon. Se oli elämäni ankein ja nöyryyttävin kokemus. Tuntui, että koko elämiseni kyseenalaistettiin ja pidettiin selvänä että motiivini ovat kaiken kaikkiaan alhaiset ja että olin onnenonkija. 'Anteeksi vaan, että olen vielä ihmisen näköinen ja hajuinen!', ajattelin. Onneksi pian ensimmäisen ja Luojan kiitos viimeisen sossuvisiitin jälkeen liiton lakimies voitti taistelun entistä työnantajaani vastaan, ja sain takautuvasti kolmen kuukauden irtisanomisajan palkan ja myös oikeuden työttömyysetuuksiin.

Nyt alkaa tämä muistelu nostaa adrenaliinia! Palaan asiaan myöhemmin. Ihanaa päivää!