Pieni joulunalusangsti

Voihan piparkakkutalo! Kumminkin on velaksi rakennettu, ja kohta sokerikuorrutteiset asukkaat joutuvat työttömiksi söpöläisinä olemisesta ja sitten menee kaikki...Pieni joulunalusangsti lienee sallittua.

Oli vuokraisäntä sitten delegoinut rästien primiset Lindorffille. Maksu tai häätö. Olisi sääli lähteä 20 vuoden jälkeen 'sukutalosta', joka kuitenkin on suhteellisen edullinen (neliömäärään nähden, yleiseen tasoon verrattuna...). Puhelu Lindorffille ja sopimus,  sitten kaapimaan kaikkia mahdollisia rahoja esiin, ja ensimmäinen erä maksuun. Huh! Ja kun yhteen suuntaan kumartaa, niin toiseen pyllistää, eli muille velkojille puolestaan on selittelemistä.

Business on kaatua verovelkoihin. En kuitenkaan heitä hanskoja tiskiin, vaan laitan jälleen kerran jäitä hattuun. Pää alkaa tosin olla jo aika turtana.

Sairas ajatus

Yhtenä iltapäivänä kävi ystävä teellä. Oli niin stressaantunut, etti oikein tiennyt miten jatkaa eteenpäin. Työpaikalla oli annettu lisää vastuuta. Samaan aikaan on uudessa asunnossa remontti, ja vanhasta pitää muuttaa. Joutuu laittamaan kaikki tavarat yhteen huoneeseen ja asumaan siellä ainakin pari viikkoa. Keittiössä ei ole edes kaakeleita! Silitysrautakin on hukassa, pakattu jonnekin, joten piti käydä silittämässä äidin luona. Äitikin on ihan oma tapauksensa! Miksei se voi muuttaa palvelutaloon...

Tarjosin muuttoapua, silitysrautaa lainaan, kuuntelin äiti-stoorin, tarjosin korkealaatuista vihreää teetä ja nyökyttelin. Ja ajattelin: voi norsun vittu että on ongelmat ihmisellä! Heti tietysti kadutti moinen sairas ajatus. Me kaikki koemme asiat eri tavalla, ja hän epäilemättä tuntee voimkasta ahdistusta tässä suunnattomassa elämän käännekohdassa (paskat...anteeksi epäempaattisuuteni).

Turhaa vai tarpeellista?

Tämä liittyy velkaantumisen ja pikäaikaisen taloudellisen epävarmuuden tuomaan stressiin, ja siitä aiheutuvaan omituiseen sähläilyn kierteeseen.

Teen aivan liikaa ja väärään aikaan epäoleellisia asioita, mistä taas seuraa huono omatunto, ja 'oikeiden asioiden' tekeminen lykkääntyy ja takkuaa entistä enemmän.

Pakenen ylimääräisiin puuhasteluihin. Nytkin kirjoitan blogia, vaikka pitäisi skannata muutama tosite, jonka löysin homehtumispisteessä olevasta paperiläjästä, ja lähettää ne kirjanpitäjälle. Pitäisi siivota keittiö, tehdä fb event, kirjoittaa selitys- ja anteeksipyyntömeili loukkaantuneelle henkilölle (ja nyt ollaan todellakin ydinosaamisalueella- NOT!). Pitäisi ommella kaverin päiväpeiton reuna, minkä lupasin ajat sitten, tehdä pari myöhässä olevaa selvitystä, tehdä inventaario ja tilata tuotteita...

Joten päätin alkaa karsimaan turhia asioita elämästä ja priorisoimaan.

Sanon 'Ei' uusille hankkeille, en asetu ehdolle mihinkään toimikuntaan, en lähde mukaan mihinkään haihatuksiin (kuten piparkakkunäyttely - oliko pakko?), en ehdota mitään yhteistyöprojektia kenellekään.

En lupaa tehdä mitään 'pikku juttua' (kuten ompelu) kenellekään

En enää aloita katsomaan uutta sarjaa. Kun olen katsonut Netflixistä kaikki Mad Menit, en aloita mitään. Elokuvat ovat ok, koska ne loppuvat joskus.

En harhaudu kehittelemään uusia liikeideoita. Tai ainakaan tekemään niistä kuvitteellisia liiketoimintasuunnitelmia ja pitchauksia.

En selaile työpaikkailmoituksia.

En avaa facebookia ennen lounasta, en tykkää enkä kommentoi enkä eksy kaikenmaailman uutisiin tai testeihin. Ennen kuin ehkä klo 21 jälkeen illalla.

Selvitän kaikki 'sekalaista'-laatikot. Eli lähestulkoon kaikki laatikot.

En enää vastaa kysymykseen 'Mitä suunnitelmia sulla on torstai-illaksi?' että 'Ei mitään erityistä', vaan 'Mulla on videoneuvottelu yhden tasmanialaisen firman kanssa ja siinä menee koko ilta'. (No se on valhe, mutta mitäpä ei ihminen tekisi välttyäkseen joutumasta lapsenvahdiksi).

Näistä luopumisista seuraa suunnaton ajan ja energian lisääntyminen! Sen aion käyttää hyvin.

Keksityn oman firman tuotekehittelyyn.

Teen kirjanpidon matskut joka päivä tai ainakin joka viikko, avaan kaikki kirjekuoret heti ja olen koko ajan niskan päällä talousasioissa!

Teen pitkiä kävelylenkkejä (mitä ennen tein säännöllisesti ja epäsäännöllisesti).

Luen kirjoja ja lehtiä enkä vain jotain newsfeedejä.

Keskityn ruoanlaittoon.

Tapaan ystäviä. Ja miestä. Kirjoitan tädille.

Jatkan OMIA projekteja.

Ja siinähän sitä taas on tekemistä :-)

Kyllä yrityksen perustaminen kohottaa mielialaa! Eräänä aamuna heräsin työttömänä ja illalla menin nukkumaan yrittäjänä. Siinä on vissi ero! Näin muistan ajatelleeni huhtikuussa.

Puoli vuotta on vierähtänyt. Välillä on ollut ihanaa ja välillä stressaavaa, ja koko ajan olen ollut niin väsynyt, että heti kun pysähdyn hetkeksi, nukahdan. En halua mennä yksityiskohtiin. Ehkä jonain päivänä kirjoitan paljastusteoksen vanhainkodissa tai vankilassa. Sanotaan nyt vaikka niin että 'ojasta allikkoon'.

Koska olen velkaantunut, olen epäluotettava ja potentiaalinen jatkossakin velkaantuja, en saa vakuutuksia ja tavarantoimittajille täytyy maksaa vakuusmaksuja. Koska minulla ei ollut alussa juurikaan rahaa, tämä tarkoittaa sitä, että matskua on ostettu sisään tulevalla rahalla, josta osan olisi pitänyt mennä alveihin ja palkkoihin. Sitten piti vielä ostaa jotain, mikä kuuluu investointeihin (mitä varten yrityksen alussa normaalisti on rahaa).

Työttömänä 'ansaitsin' n. 500€ / kk, eikä minulta odotettu mitään. Ymmärrettiin, että en pysty hoitamaan velkajärjestelyasioita juuri nyt.  Yrittäjänä en ansaitse yhtään mitään (ainakaan vielä en ole ansainnut), ja odotukset ja oletukset ovat korkealla. Samalla velkajärjestelysaatavat menevät ulosottoon, verovelkaa tulee lisää jne.

Onni tässä katastrofissa on uusi nerokas kirjanpitäjä, ja yhtiömuodon muutoksella voidaan pelastaa ainakin yritys, vaikka itse olenkin kusessa.

minä ja minä

Olen jakautunut.

Yksi puoli on energinen ideoija. Kuinka ihanaa onkaan tarttua uuteen ajatukseen ja alkaa kehittelemään sitä. Parasta (pahinta?) on, että muutkin innostuvat asiasta. Innostun ja inspiroidun asioista, maailma on täynnä mahdollisuuksia! Mies sanoo tätä taiteilijamaiseksi haihatteluksi, joka ei vie mihinkään. (Unohtaa, että olen sentään koko yhdessäolomme ajan - lukuunottamatta viimeistä kahta kuukautta - elättänyt meidät).  Kaiken lisäksi onnistun olemaan jollain omituisella tavalla vakuuttava. Minua on lähestynyt työn hakija ja head hunter. (En missään nimessä pysty palkkaamaan ketään enkä toisaalta ole kiinnostunut 'senior positionista' Shenzhenissä.) Viihdytän ihmisiä koomikon taidoillani ja ihastutan heitä herkuillani. Olen hauska.
'
Toinen puoleni jättää kirjekuoret avaamatta, katsoo putkeen kuusi jatkoa Mad Meniä yöllä, herää uupuneena, näkee painajaisia laskuista ja siitä, että yht'äkkiä huomaa olevansa alasti hallituksen kokouksessa. Lykkään ikäviä puhelinsoittoja. Lykkään kaikkia puhelinsoittoja. Perun tapaamisia. En jaksa siivota, siivoan silti ja uuvun ja ärsyynnyn. En jaksa kokata, kokkaan silti. Viiden kilometrin kävelyn sijaan käyn Siwassa ostamassa maitoa aamuksi. Miehen mentyä nukkumaan avaan tuliaisksi saadun huoneenlämpöisen valkoviinipullon. En aja sääärikarvoja. Pidän aina samoja vaatteita (pesen sentään, onneksi on kuivauskone).

Pieni umpikuja

Työttömyys. Odotan Kelalta päätöstä työmarkkinatuen maksamisesta, mikä on ainut toivo, koska työssäoloehto ei täyttynyt. Kolme viikkoa menee uusien hakemusten käsittelyssä, joten viimeistään keskiviikkona pitäisi tulla vastaus. Sähköisessä palvelussa tekemääni kysymykseen ei olla vastattu. Laskut kasautuvat. Mies on perustamassa yritystä, josta alkaa kyllä tulemaan tuloa jossain vaiheessa, mutta miten ihmeessä saadaan taas kaikki asiat hoidettua?

Koska maksuohjelman muutosta ei enää kannata hakea (velkaneuvojan mukaan), lienee ainoa mahdollisuus kirjoittaa kaikille velkojille tilanteesta, ja todeta että en pysty maksuohjelman mukaisiin suorituksiin. 

Se fiktiivinen minä (joka ennen oli se todellinen), josta edellisessä kirjoituksessa mainitsin, on todella energinen, neuvokas ja idearikas, mutta nyt sitä ei näy missään. On vaan lamaantunut, harmaa olio, joka lykkää asioihin tarttumista keittämällä lisää kahvia. 

Punakaali on kaunis ja herkullinen!

Hyvä bloggaaja

Luin Oliviasta millainen on hyvä bloggaaja: sitoutunut, intohimoinen, kylmäpäinen, sopivan paljastava, sopivan varovainen ja vetävä persoona. No, tämä ei olekaan mikään harraste- tai tuunausblogi, eikä aihe ole kovin trendikäs (vaikka velkajärjestelyiden määrä on lisääntynyt viime aikoina).

En ole kovin sitoutunut, koska kirjoitan epämiellyttävästä aiheesta, (se 'elämä'-osuus on kiva, ja pyrinkin aktiivisesti unohtamaan 'velkajärjestely'-puolen), jossa kestää vierailla vain ajoittain. En ole yleensäkään erityisen pitkäjännitteinen. Toisaalta jos olisin tarpeeksi intohimoinen voisin kirjoittaa vaikkapa selviytymisniksejä, linkkejä aihetta käsitteleviin uutisiin, kuten tällaiseen viime vuodelta:

Velallisen elinkustannusten osuutta velkajärjestelyssä tarkistetaan ensi vuoden alusta

Ja kaikenkaikkiaan marmatusta voisi olla varmaan enemmän. 

Kylmäpäisyydellä tarkoitetaan sitä, että pitää kestää kaikenlainen palaute. Häiriköt ja mollaajat taitavat onneksi viihtyä paremmin keskustelupalstoilla, koska tänne ei ole eksynyt ketään (olen julkaissut kaikki kommentit). 

Sopivan paljastava on aika vaikea olla, kun tuntuu että heti kun kertoo jotain itsestä niin kaikki tietää kaiken. Mutta ei ole kiinnostavaa lukea tarinaa ilman minkäänlaista viitekehystä. (Tuli tästä mieleen, että monesti ulkomaalaisia häiritsee se, että suomen kielessä sana 'hän' tarkoittaa miestä tai naista. 'Kuinka sitten voi tietää puhuuko joku miehestä vai naisesta?' Eläköön suomenkieli ja ainakin sitä myötä tasa-arvo).  Sopivan varovainen on edelliselle käänteinen, ja jotenkin luontevaa. 

Vaikeinta lienee olla vetävä persoona, varsinkin jos ei oikeasti halua esiintyä omana itsenään (joka siis luonnolliseti on vetävä persoona).  Joskus olenkin fiktiivinen hahmo, erityisesti aamulla herätessä, mutta silmät vielä kiinni. Sitten hipsin lämpökerrastossa pissalle hyytävän kylmän kuistin poikki, astun näkkileivän muruun ja palaan todellisuuteen ja päätän kirjoittaa blogiin.